Tasmanian korkein vuori on ihan tässä Hobartin kupeessa ja kipitin sieltä alas tänään. Tai ei sitä ehkä ihan kipittämiseksi voi kutsua, oli sen verran vaikeahkoa maastoa välillä ja maa oli kostea, joten askeleita sai ihan urakalla varoa. Valitsin tämän hostellin tosiaan sillä perusteella, että heillä on ilmainen kuljetus sekä Monaan, että Mt. Wellingtonille ja tänään pääsin vuorelle tällä ilmaiskyydillä. Kuskina meillä oli paikallinen herrasmies, joka neuvoi kävelyreitin alas. Minä valitsin sen pidemmän reitin (4h), tarjolla olisi ollut myös kahden tunnin reitti ja paikallisbussi.
Huippu oli pilvessä ja näkymät oli kovin vaaleat.
Maisemat kaupunkiin.
Vuoren päällä oli todella viileää, mutta mitä alemmas pääsin sen lämpimämmäksi sääkin taas muuttui. Onneksi olin pakannut reppuun mukaan sade/tuulitakin, kaulaliinan ja silkkineuleen. Tuli huipulla tarpeeseen. Aurinkorasvaa olisin saanut tosin levittää naamaan enemmän, vaikka aurinko ei näkynyt kuin reilun tunnin, nyt illalla hieman kuumottaa poskia ja otsaa ja nenää. Ensimmäinen kerta koko syksyn aikana kun käyttämäni suojakertoiminen päivävoide (spf50) ei riitä ns. normaalissa käytössä.
Matkalla näin tälläisen siilin tapaisen, kysyin jo respasta nimenkin ja kyseessä on tosiaan joku australialainen siili.
Jonnekin se polku katosi. Maasto ei todellakaan ollut mitään helppokulkuista.
Vuoren juurella kasvisto muuttui taas trooppisemmaksi ja löytyihän sieltä jopa vesiputous
Wallaby.
Reitti oli hieno, alkumatkan tallustelin erään hostellissa tapaamani pariskunnan kanssa ja viimeiset kolme tuntia tulin yksinäni. Neljä tuntia alamäkeen tuntuu kyllä jaloissa vielä näin illallakin, saas nähdä pääsenkö aamulla sängystä ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti